On viivähtänyt jokunen tovi viimeisestä kirjoituksestani. Työssä on ollut vilskettä, olen ollut koulutuksessa yms. Vaikka koulutuspäivät ovat osaltaan tavallisia työpäiviä raskaampia, kun joutuu vaivaamaan eri tavoin päätään, niin työnimun lisääntyminen niistä kuitenkin usein on seurauksena. Se tuntuu erityisen hyvältä alkuvuoden nuutuneiden työfiilisten jälkeen. On mukavaa päästä soveltamaan uutta opittua asiaa heti oikeisiin asiakkaisiin.

Viime kesänä juhannuksen jälkeen kävin leikkauttamassa otsaltani pois pienen, kovasti vaatimattoman näköisen punertavan läiskän.  Se oli siinä ollut jo edellisestä kesästä saakka ( näytti silloin itsepintaiselta hyönteisen puremalta,  paukamalta) eikä suostunut  monista lääkerasvauksista huolimattakaan millään häviämään otsaltani. Ja kun alueelle alkoi pikkuhiljaa kehittyä vallimainen reunus, niin silloin totesin, että jahas, nyt se saa kyllä siitä lähteä. Ja basalioma, tyvisolusyöpähän, siitä leikkeestä sitten löytyi. Minua heti lohdutettiin, että se on syövistä kiltein ja hyvin hoidettavissa oleva. Viime syksyn aikana huomasin, että arpi alkaa ikään kuin levitä keskeltä ja joulukuussa arpi poistettiin uudelleen lisamarginaalilla. Ja taas huomaan saman kehityksen. Jonkin aikaa arpi on normaalin näköinen, mutta sitten keskelle alkaa muodostua uudennäköistä kudosta, jonka seurauksena arpi näyttää levinneeltä. Eli syöpää ei ole saatu pois, terveen kudoksen marginaali oli ollut liian pieni, mutta eihän keskeltä otsaa voi tietysti lohkaista kohtuuttoman suurta liuskaa pois. Joten minulla on edessä PDT-hoito, eräänlainen valohoito arven alueelle.  Tämä asia ei ole kauheasti elämääni häirinnyt. Jos laittaa päälle meikkivoidetta, se hukkuu näkyvistä ja jos sitä ei peilin kautta tiiraile, niin sitähän ei silloin ole olemassa. Viime aikoina arpi on kuitenkin alkanut enemmän punoittaa ja sen piiloon saaminen on vaikeampaa. Se killittää silmään joka kerran, kun peiliin katson halusin sitä tai en.  En ole halunnut asiaa ympäriinsä kuulutella. Vain lähimmät työkaverini tietävät, lähimmät ystäväni tietävät. Olen yllättynyt siitä, että jos otsalla on toistamiseen iso valkoinen lappu ja tikit ja sen jälkeen selkeä arpi, niin kukaan ei ole kysynyt, että mitä sinulle on tapahtunut. Hienotunteisuuttako vai mitä?  On hieman ristiriitainen olo: olen siis syöpäsairas (!!), mutta en onneksi niin vakavasti kuin muut. Sana syöpä herättää usein heti kättelyssä sellaisen "voi kamalaa!"-reaktion ja niinhän itsekin tuntui järkyttävältä lukea omilta terveyssivuiltaan diagnoosin "carsinoma basocellularis". Carsinoma-sana on yksi kammottavimmista sanoista, mitä minä tiedän. Voi, miten toivonkaan, ettei lapsieni yhteydessä sellaista sanaa koskaan tule vastaan! Eikä liioin leukemiaa tai melanomaa! Molempien vanhempieni kohdalla tuo kamala sana on tullut vastaan. Hyvä ystäväni on toipumassa leukemiasta ja sen hoitoon kuuluneesta luuydinsiirrosta ja täytyy sanoa, että jos jo itse sairaus on rankka, niin kyllä ovat hoidotkin. Minä kuitenkin pääsen helpolla, tai ainakin olen siinä käsityksessä. Tämän samaisen ystäväni mies totesi kerran kahvipöydässä istuessamme, että sitä ikäänkuin vain odottelee, että milloin itse sen saa, jonkin niistä. Niinkuin se olisi vain ajan kysymys. Kieltämättä itsekin joskus näin ajattelin. Varsinkin kun tuota sukurasitettakin on. Olisi vain kiinnostavaa kuulla, jos jollain on näitä basalioma-kokemuksia, että kuinka hoidot ovat purreet tautiin ja muutenkin tähän liiittyviä kokemuksia.