On viivähtänyt jokunen tovi viimeisestä kirjoituksestani. Työssä on ollut vilskettä, olen ollut koulutuksessa yms. Vaikka koulutuspäivät ovat osaltaan tavallisia työpäiviä raskaampia, kun joutuu vaivaamaan eri tavoin päätään, niin työnimun lisääntyminen niistä kuitenkin usein on seurauksena. Se tuntuu erityisen hyvältä alkuvuoden nuutuneiden työfiilisten jälkeen. On mukavaa päästä soveltamaan uutta opittua asiaa heti oikeisiin asiakkaisiin.

Viime kesänä juhannuksen jälkeen kävin leikkauttamassa otsaltani pois pienen, kovasti vaatimattoman näköisen punertavan läiskän.  Se oli siinä ollut jo edellisestä kesästä saakka ( näytti silloin itsepintaiselta hyönteisen puremalta,  paukamalta) eikä suostunut  monista lääkerasvauksista huolimattakaan millään häviämään otsaltani. Ja kun alueelle alkoi pikkuhiljaa kehittyä vallimainen reunus, niin silloin totesin, että jahas, nyt se saa kyllä siitä lähteä. Ja basalioma, tyvisolusyöpähän, siitä leikkeestä sitten löytyi. Minua heti lohdutettiin, että se on syövistä kiltein ja hyvin hoidettavissa oleva. Viime syksyn aikana huomasin, että arpi alkaa ikään kuin levitä keskeltä ja joulukuussa arpi poistettiin uudelleen lisamarginaalilla. Ja taas huomaan saman kehityksen. Jonkin aikaa arpi on normaalin näköinen, mutta sitten keskelle alkaa muodostua uudennäköistä kudosta, jonka seurauksena arpi näyttää levinneeltä. Eli syöpää ei ole saatu pois, terveen kudoksen marginaali oli ollut liian pieni, mutta eihän keskeltä otsaa voi tietysti lohkaista kohtuuttoman suurta liuskaa pois. Joten minulla on edessä PDT-hoito, eräänlainen valohoito arven alueelle.  Tämä asia ei ole kauheasti elämääni häirinnyt. Jos laittaa päälle meikkivoidetta, se hukkuu näkyvistä ja jos sitä ei peilin kautta tiiraile, niin sitähän ei silloin ole olemassa. Viime aikoina arpi on kuitenkin alkanut enemmän punoittaa ja sen piiloon saaminen on vaikeampaa. Se killittää silmään joka kerran, kun peiliin katson halusin sitä tai en.  En ole halunnut asiaa ympäriinsä kuulutella. Vain lähimmät työkaverini tietävät, lähimmät ystäväni tietävät. Olen yllättynyt siitä, että jos otsalla on toistamiseen iso valkoinen lappu ja tikit ja sen jälkeen selkeä arpi, niin kukaan ei ole kysynyt, että mitä sinulle on tapahtunut. Hienotunteisuuttako vai mitä?  On hieman ristiriitainen olo: olen siis syöpäsairas (!!), mutta en onneksi niin vakavasti kuin muut. Sana syöpä herättää usein heti kättelyssä sellaisen "voi kamalaa!"-reaktion ja niinhän itsekin tuntui järkyttävältä lukea omilta terveyssivuiltaan diagnoosin "carsinoma basocellularis". Carsinoma-sana on yksi kammottavimmista sanoista, mitä minä tiedän. Voi, miten toivonkaan, ettei lapsieni yhteydessä sellaista sanaa koskaan tule vastaan! Eikä liioin leukemiaa tai melanomaa! Molempien vanhempieni kohdalla tuo kamala sana on tullut vastaan. Hyvä ystäväni on toipumassa leukemiasta ja sen hoitoon kuuluneesta luuydinsiirrosta ja täytyy sanoa, että jos jo itse sairaus on rankka, niin kyllä ovat hoidotkin. Minä kuitenkin pääsen helpolla, tai ainakin olen siinä käsityksessä. Tämän samaisen ystäväni mies totesi kerran kahvipöydässä istuessamme, että sitä ikäänkuin vain odottelee, että milloin itse sen saa, jonkin niistä. Niinkuin se olisi vain ajan kysymys. Kieltämättä itsekin joskus näin ajattelin. Varsinkin kun tuota sukurasitettakin on. Olisi vain kiinnostavaa kuulla, jos jollain on näitä basalioma-kokemuksia, että kuinka hoidot ovat purreet tautiin ja muutenkin tähän liiittyviä kokemuksia.

Jokunen vuosi sitten eräs ystäväni perehdytti minut enneagrammien  maailmaan ja pyysi minua testaamaan itseni pikatesteillä. Itse hän arveli  tietävänsä, että olen tyyppi nro 4, romanttinen haaveilija. Tein testin ja niinhän siinä kävi, että tunneherkkä nelonen tuli vastauksekseni. Nelonen on alituisesti jotain kaipaava ja voimakkaasti tunteva ihminen ja nämä kaikki ilmaukset sopivat minuun oikein hyvin. Toki minua löytyi muistakin tyypeistä, mutta selvimmin esille tuli tämä nelonen. Marika Borgin sivuilla voit tehdä oman pikatestin ja nähdä millainen "tyyppi" olet.

Tyypillistä minua on kyllä se, että kaipaan aina jotain. Haaveilen ja unelmoin kaikenlaisesta ja teen mielessäni elämääni uusia suunnan määrityksiä. Muutan Lappiin, alan opiskella saamen kieltä, jään vuorotteluvapaalle/osa-aikalisälle ja opiskelen uuden ammatin ja alan sen pohjalta yrittäjäksi, ostan vanhan kaksikerroksisen puutalon metsän ja peltojen läheisyydestä, yms. yms. Tähän asti vain mikään tällainen unelma, uusi elämä ei ole toteutunut, vaikka kuinka räydyn tässä nykyisessä olotilassani. Olen tyytymätön, mutta muutokseen en taida kyetä tai ainakaan vielä en ole kyennyt. Unelmoin kyllä kaikesta siitä, mitä v o i s i  olla. Sitten kolahtaa sekin asia, että elämä on liian lyhyt vain jahkailemiseen ja jossittelemiseen. Raivostun itselleni ja ihmettelen kuinka juuri minun pitää olla niin turvallisuushakuinen ihminen ja seistä jalat tiukasti maan pinnalla näissä asioissa. Muutoin kyllä mielelläni huitelen pilvissä. Kadehdin muita, jotka ovat laittaneet elämänsä uusiksi. Toki tiedostan, että kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan ja uusi elämä ei välttämättä ole niin hohdokasta, kuin ennalta kuvittelisi. Mutta kun edes uskaltaisin kokeilla  j o t a i n. Jos ei rahasta olisi niin suurta pulaa, kun olisi vähän edes kertynyt säästöjä, voisi turvallisemmin jotain kokeillakin. Mutta kun kaikki viime kädessä kilpistyy siihen seikkaan, että elettäväkin olisi ja maksut on maksettava, vaikka kuinka suuria suunnittelisin. Rrraivostuttavaa!!

Lumihiutaleita leijailee jälleen taivaalta hiljalleen tähän maanantaiseen aamuun, jolloin itse olen vielä viimeviikkoisen flunssani vuoksi sairauslomalla. Tauti ei ollut influenssaa, mutta yllättävän voimattomaksi se olon vei, kun kuumetta oli aikuisella ihmisellä viidettä päivää. Huomiseksi pitäisi yrittää jälleen jo jaksaa sorvin ääreen.

Selvisi muuten sekin asia, kun viime viikolla ihmettelin puitten ja pensaiden oksilla roikkuvia serpentiinimäisiä luminauhoja. Koskaan aiemmin en ole niin erikoisen koristeellisia lumisia oksia nähnyt. Syynä on tykkilumi, jota satelee tännekin asti lähistöllä olevasta laskettelukeskuksesta. Sen "viskositeetti" poikkeaa normaalista lumesta ja sen vuoksi se pystyy norkkojen tavoin roikkumaan oksien päistä ja roikkumaan kaarella kuin sähkölangat konsanaan ennen vanhaan. Rinteille tykitetty lumi kaunistaa maisemaa täällä enstisestään. Ero on selvä lähiympäristöön nähden. Harmittelen vain, ettei minulla vieläkään ole uutta digikameraa, jolla olisin saanut näitä näkymiä ikuistettua.

Edellisenä lauantaina olin siis Kuopiossa katsomassa lavatanssin SM-kisoja lajeina hitaat ja jive. Matka oli avartava ja hauskakin - tosin illansuussa kun piti lähteä vielä tanssimaan, yksi ja toinen oli melkoisen uupunut matkasta ja kannustamisesta. Taitavia tanssijoita siellä Kallaveden koulun parketilla pyörähteli. Toisaalta kuitenkin näytti siltä, että taso ei ollut kaikilta osin sellainen, etteikö se olisi tavallisen tanssista innostuneen ja innokkaan harjoittelijan ulottuvissa. Tanssin suosio on kyllä varmasti huimasti lisääntynyt esim. Tanssii tähtien kanssa-ohjelman myötä. Mukavalta näytti myös se, että nuoria pareja näkyi tanssiparien joukossa olevan melko paljon. Ja mikä voisikaan olla enemmän paria yhdistävä harrastus kuin juuri tanssi! Itse olen pariton, koska mieheni ei tanssi ja voin vain kateellisena katsella muiden tanssimista. Mistäköhän löytyisi samantasoisia parittomia miehiä? Luulen, että paripörssistä minun ei vielä näillä taidoilla kannata ruveta tanssipartneria etsimään. Muutamat perus- jos jatkokurssitkin on ehkä syytä vielä käydä. Mutta toivossa on hyvä elää. Onneksi on tanssista innostunut Likkakaveri, joka myös on parin ( lue: parittomuuden) suhteen kohtalontoverini. Ostin Kuopiosta uudet tanssikengät. Minulla on entuudestaan perinteiset säämiskäpohjaiset korolliset kengät, joilla minun on paha tanssia pitempiä aikoja. Nämä uudet ovat matalapohjaiset ja uskon, että näillä jalkojeni on parempi olla enkä ole niiden kanssa liian pitkä. Tanssilenkkareissa viihdyn myös hyvin ja ne sopivat paremmin reippaaseen tyyliini. Sen verran olen päässyt raottamaan lavatanssimaailman verhoa, että tietyt asiat ovat jo alkaneet jopa huvittaa. Kuten omahyväisen näköiset miehet mustissa T-paidoissaan ja housuissaan. Vaatetus on viesti muille: olen hyvä tanssija ja voin tutkailla herran ja hidalgon näköisenä naisrivistöjä sillä silmällä, että mahtaisiko sieltä löytyä oikeantasoisia daameja. Kaikki eivät luonnollisestikaan kelpaa! Pitää olla näyttöä siitä, ettei vain tule parketilla noloja tilanteita, että nainen varmasti pysyy mukana kaikissa kuviokiemuroissa. Päinvastaisissa tilanteissahan saataisi mieleen tulla sellainenkin ajatus, että haa, mieshän ei osaa kunnolla viedä! On helpompi viedä sellaista naista, joka on kolunnut kaikki samat tanssikurssit ja tietää ne jutut tullen ja mennen. Mahdotonta suorittamista tanssikin oikeastaan on!  Olen huomannut, että naisillakin on pukeutumiseen liittyvä koodi, joka onneksi ei ole niin näkyvä, kuin (huvittavat) miehet mustissaan. Nimittäin liehuvahelmaiset tunikat. Hamosia ei pidetä niin  paljon kuin aikaisemmin luulin ja sitä ihmettelen. Miksi tunikoita eikä hameita tai mekkoja, joissa naisen naisellisuus oivalla tavalla tulisi parhaiten esiin? Luulisi miestenkin iskevän silmänsä ensiksi tyttöihin sievissä hameissaan! Mutta hameita ei jostain syystä ole yleisemmin naisten päällä, mikä tietysti on hyvä asia meikäläiselle, joilla sääret eivät ole kehon silmänilo. Jos minulla olisi laatusääret, aivan varmasti kulkisin tansseissa aina hame päällä!! Naisen tanssietikettiin ei myöskään kuulu käsilaukku. Sen käyttäminen kielii armottomasti siitä, ettei ole "oikea" tanssija!! Myöskin bleiserit ja jakut, ynnä muu vastaava runsas vaatetus kertoo samaa armotonta kieltä. Tanssijat eivät myöskään kuluta aikaa baaritiskillä jonottamiseen eivätkä kartuta ravitsemusliikkeen kassaa siltä osin. Jonoa muodostuu sen sijaa vesipäniköitten taakse. Tanssi on hikeä nostattavaa liikuntaa siinä missä vaikka hölkkääminenkin ja janohan siinä hikoillessa tulee. Innokkaimmilla on pyyhkeet ja vaihtovaatteitakin mukana. Eihän toki ole miellyttävää daamille, jos miehen selkämys on litimärkä ja niskasta valuvat hikinorot. Naiset käyvät väliajoilla föönaamassa kastuneita ja litistyneitä hiuksiaan naistenhuoneissa. Tällaista on elämä tanssilavoilla ja pikku hiljaa olen itsekin hivuttautumassa tuohon uuteen ja hieman konstikkaaseen maailmaan, jossa ei riitä se, että on innostunut. Pitää osata ja päästä jo heti mieluiten alkuillasta näyttämään, että todellakin osaa!

Tänä aamuna hakiessani Keskisuomalaisen ja paikallislehden postilaatikostani en voinut taaskaan olla ihmettelemättä kuinka kauniisti lumi voi jäädä pensaisiin ja lehtipuiden karuihin oksiin. Lopputulos on taideteosmaista. En voi käsittää kuinka lumi voi olla oksien ympärillä niin kauniisti ja roikkua oksien päistä kuin lumiserpentiinit. Harmittaa, kun digikamerani meni rikki enkä ole vielä saanut ostettua uutta. Monta valokuvauksellista näkymää jää näin tallentumatta.

Tänään kuopukseni lähti eilisten penkkareiden jälkeen abiristeilylle. Toivon, että tyhmyys ei aivan järjettömästi tiivisty siinä juhlivassa nuorisojoukossa. On hän tähän mennessä käyttäytynyt vastuullisesti enkä siis suuresti ole huolissani.

Huomenna lähden Kuopioon katsomaan lavatanssikilpailuja. Siellä tanssii tuttuja pareja ja on mielenkiintoista nähdä millaisilla taidoilla voi mennä kilpailemaan. Meitä lähtee sinne reilu 30 kannattajaa ja illalla paluumatkalla menemme tanssimaan Revontuleen. Tämä on minulle aivan uusi juttu, kuten myös likkakaverilleni, jonka kanssa lähden. Me molemmat olemme innokkaista tanssijoita, mutta kummallekin meistä on suotu siippa, joka ei tanssimisesta perusta. Eivät onneksi ole miehemme tyystin estäneet meidän harrastustamme, voimme aina välillä käydä pyörähtämässä ilman sen suurempia otsankurtistuksia ja mökötyksiä. Tanssi taitaa olla sellainen laji, joka koukuttaa tehokkaasti harrastajansa. Jotta siinä voi kehittyä, ei riitä että silloin tällöin käy pyörähtelemässä, vaan harjoitella täytyy säännöllisesti ja nälkä kasvaa koko ajan syödessä, jolloin tekee mieli oppia lisää. Kursseja, kursseja, treenejä, treenejä, tanssipaikoilla käyntejä...Ja miten kiva olisi, jos olisi oma pari eikä aina olla se "reunalla oleva" tyttö, joka kyllä pääsee tanssimaan, kun kursseilla (onneksi) käytäntönä on se, että paria vaihdetaan. Olen noviisi, mutta innokas noviisi. Nykytanssia olen kyllä tanssinut aivan viime vuosina ja nuorempana jazzbalettia. Kuntosalien "BodyJam" on myös hauskaa. Ostin tanssilenkkarit, jotka ovat aika räyhän näköiset (punamustat) ja miellyttävät kuin pehmeänahkainen hanska kädessä. Varsinaiset tanssikengätkin minulla on, sellaiset säämiskäpohjaiset, mutta ne ovat liian korkeakorkoiset ja olen miehiä pitempi ne jalassani. Buggi on tässä vaiheessa se tanssilaji, josta olen eniten innostunut. Fuskukin on toki kivaa, mutta buggissa on jotain lennokkaampaa ja "ruotsalaisempaa". Vielä viime kesänä jouduin kateellisena vierestä katsomaan kuinka parit menivät mukavannäköisiä kuvioita "käden ali" ja itse jouduin "tyytymään" perinteiseen tanssiotteeseen ( jos nyt edes sattui flaksi käymään). Koettu asiahan nimittäin on se, että "osaajat" tuntevat toisensa ja hakevat toisiaan eivätkä vilkaisekaan meitä muita, vaikka meillä kuinka tanssijalka vipattaisi. Hiihtolomareissuilla Lapissa on sekin mukavaa, kun siellä saa tanssia yllin kyllin, koska ihmiset ovat vieraita toisilleen. Tosin sielläkin alkaa jo olla tuttuja naamoja aiemmilta kerroilta. Samat ihmiset ovat kovia tanssimaan ja hiihtämään. Liikunnallisia kun ovat. Nyt täytyy lähteä mylläämään vaatekaappia sen ikuisen (naisellisen) ongelman kanssa, että mitä ihmettä laittaisi päälleen.

Täällä Keski-Suomessa on ollut viime aikoina todella kauniita talvi-ilmoja. Lunta on satanut pienen päästä kevyitä hahtuvakerroksia, jonka seurauksena puut ja pensaat ovat ihanasti valkoisella kuorrutetut. Pääsääntöisesti kuljen työmatkani pyöräillen ympäri vuoden, jolloin sekä aamusta että illasta saan nauttia luonnon kauneudesta. Tosin viime viikonlopun jälkeen pyörätiet ovat olleet jäisen muhkuraisia ja on saanut olla tarkkana , että pyörän eturengas kulkee oikeita uria. Ympäristön painostuksesta hankin viimein kuukausi sitten nastarenkaat. Ehkä luuni ovat jo sen suuruisen investoinnin väärtit.

Olen aina nauttinut suunnattomasti luonnosta. Jos ikkunoistani ei näy joko metsää tai peltoja, alkaa ahistaa. Mieluummin molempia, mutta omakotitalomme on lähinnä metsän reunassa eikä peltoja valitettavasti näy. Tykkään myös, että oikea paikka talolle on mäen rinteessä tai sen päällä, mutta tasamaalle jouduimme rakentamaan. Ei ollut paikkakunnallamme vuonna 1984 kaupungin kaavoittamia mäkisiä tonttipaikkoja. Entiseen heinäpeltoon, savimaahan, oli tyytyminen. Kolmas asia, mitä talossani aina haaveissani ehdottomasti oli, oli vinttikerros. Ja parveke siellä korkealla, mistä voisi katsella alas pihamaalle. Ja portaat yläkertaan, jossa lapset olisivat voineet rauhassa oleskella tai jonne itse olisin voinut paeta lukemaan tai kuuntelemaan musiikkia ilman television taustahälyä. Mutta ei tullut yläkertaakaan, koska säädökset asuinalueellamme sen kielsivät. Jouduimme rakentamaan matalan harjakaton, johon ei vinttikerrosta voinut rakentaa. Pelkkiin kompromisseihin olen saanut tyytyä. Vieläkin tuntuu siltä, että odotan sellaisen ihanan, vanhan ja tietysti hyväkuntoisen kaksikerroksisen talon osuvan kohdalleni. Että pääsisin sellaiseen joskus vielä, vaikkapa eläkeikäisenä asumaan ja katselemaan sieltä yläkerran parvekkeelta alas!! Ja kuinka pihapuiden latvat olisivat siinä edessäni huojumassa tuulessa.

Musiikki on luonnon lisäksi elämäni suuria ja tärkeitä asioita. Olen ollut jotenkin intohimoinen sen suhteen jo ihan nuoresta saakka. Monilla lauluilla on suuri merkitys minulle. Harvoin musiikki on minulle samantekevää. Hyvän biisin tiedän siitä, että joko silmät kostuvat tai ihovillat nousevat pystyyn. Olen laulanut kuorossa yli 20 vuotta ja erityisen hyvän kuorostemmojen yhteensopimisen tuntee siitä, että tuntuu aivan siltä kuin...you know... Olen myös mahdottoman tunteellinen musiikin suhteen. Muistan selvästi, kuinka ihan pikkuisena tyttönä itkeä tillitin, jos radiosta kuului tietty kaihoisa kaunis sävelmä tai iskelmä, jonka sanat olivat surulliset, kuten "...mustalaiseks olen syntynyt, koditonna kuljeskelen nyt..." tai "...tuulella ei ole ystävää, mastoissa vain se soi. Tuulella ei ole ystävää, kaivata vain se voi..." ja itkuhan siitä tuli ihan. Aikuisenakin välttelen aktiivisesti sellaisten biisien kuulemista, mihin liittyy tiettyjä ikäviä ja surullisia sydänsurujen kytkentöjä. Ja moniin biiseihin liittyy, koska kuuntelen musiikkia niin paljon ja monissa yhteyksissä. Välillä saa pomppia radiokanavalta toiselle ja taas toiselle, kun en kestä kuulla sitä enkä sitäkään. Kuuntelen musiikkia, jos en nyt kaikkiruokaisesti, niin kuitenkin laidasta laitaan kaikkea, mikä on mielestäni hyvää lajinsa musiikkia. Iskelmäosasto on yksi vieraimmista, vielä en ole päässyt siihen kiinni. Charles Plogman ei aiheuta väristyksiä, ei myöskään Anne, Anneli, Annina Mattilat yms. Mutta poprock, klassinen ja kuoromusiikki, myös tietynlainen jazz- ja orkesterimusiikki, niistä nautin. Kuuntelen oikein mielelläni tietyssä mielentilassa myös heavy metallimusiikkia, oikein kunnon revistystä ( poikani nauraisi tässä kohdalla sille mikä minun mielestäni on "kunnon revitystä") kuten esim. Sonata Arctica, Nightwish ( Tarjaa kaipaan kovasti), 69 Eyes, Iron Maiden.  Olen ollut kerran jopa Maidenin konsertissa Hartwall-Areenalla!! Poikani kehtasi olla kanssani samoissa ympyröissä ja olimme jopa olusilla saman pystypöydän äärellä. Välillä herkistelen kuuntelemalla Enyaa ja Within Temptationia. A cappella-musiikki a la Rajaton on oikein mieleistä musiikkia. Teininä yksi oli ylitse muiden: Rolling Stones ja kyllä Ruby Tuesday ja She is a rainbow sykähdyttävät vieläkin tosi kovasti. Beatles oli minulle liian kesy juttu, halusin räväkämpää ja kapinallisempaa, en niin siistiä, vaikka nykyisin viihdyn jo Beatles-musankin parissa oikein hyvin.  Kotimaiselta artistipuolelta diggaan mm. Maija Vilkkumaasta ja Johanna Kurkelasta. Harmi, että Ultra Bra hajosi. Haluan suojella sinua kaikelta, siinä on kaikkien aikojen top kymppiini sijoittuva biisi. Luulen, että tältä saralta kirjoittelen vielä useita kertoja ja jos sattuisin pääsemään jonkun kanssa blogiyhteyksiin, niin olisi tosikiva vaihdella musiikkikokemuksia ja kertoa  omista mieltymyksistä ja myös vastaanottaa vinkkejä musiikista, josta ei ole lainkaan tietoinen. Maailmassa on taatusti paljon bändejä ja artisteja, jotka ovat juuri minun makuuni, mutta eivät vain ole vielä osuneet kohdalleni.